Kasvukipuja

Ensimmäinen blogi. Olkaas siis armollisia.

Elämää on tullut ihmeteltyä hieman yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja tuohon aikaan on tietysti kaiken näköistä tullut vastaan. Mistä siis aloittaisin? Ehkäpä ihan alusta.

….

Lapsuus

Synnyin 80-luvun puolivälin Kuusamoon. Perheessä oli jo entuudestaan vanhempien lisäksi 2 veljeä. Olin siis tyttönä ehkäpä odotettu perheenlisäys. Jälkeeni tuli vielä pikkusisko ja pikkuveli. Kaikki hyvin rakkaita.

Olin poikatyttö, enkä liiemmin nukeista saati hamosista välittänyt. Sen aikaa sai äiti nuken pidettyä sylissäni, että sai kuvatodisteen napattua. Leikin mieluiten veljieni, mutta myös naapurin poikien kanssa. Olin yksi jätkistä, ja mullehan ei vittuiltu. Siitä pidin joko itse huolen, tai sitten tulivat veljet ojentamaan. Näin se vaan meni.. Okei, oli mulla kaksi naapurin tyttöäkin kaverina. Hekin kuuluivat samaan jätkäporukkaan. Tämän porukan kanssa pelasimme paljon pihapelejä ja teimme pitkiä retkiä läheisiin metsiin. Ihania aikoja ilman huolta huomisesta.

Sittenpä alkoikin koulutaival. Eka ja tokaluokkakin meni vielä sulassa sovussa poikien kanssa leikkiessä, mutta sitten kolmannella en enää jalkapallojoukkueeseen mahtunut, vaikka siinä mainiosti pärjäsinkin. Ehkäpä se oli se syy, en tiedä. Jouduin siis opettelemaan tyttöjen leikkejä. Siis sitä ainaista narulla pomppimista, juoruilua ja tyhjästä narisemista. En liiemmin näissä karkeloissa pärjännyt ja nautinkin joka kerta kun sain jonkun houkuteltua painimatsiin tai juoksukilpaan.

Yläasteelle siirtyessä osa kavereista lähti toiseen kouluun tai sitten erille luokalle. Enpähän osannut aavistaa minkälainen helvetti siitäkin kehkeytyi. Koko yläaste oli yhtä tuskaa. Ne ajat vaikuttivat ja vaikuttavat edelleenkin elämääni, eikä mitenkään positiivisessa valossa. En tarkalleen muista edes missä vaiheessa syrjiminen alkoi, mutta yläasteen loppuun asti sitä jatkui. Oli päiviä, etten yksinkertaisesti vaan uskaltanut lähteä kouluun. Yleensä kyseisenä päivänä olisi aloitettu taas joku hemmetin ryhmätyö ja syrjittynä minua olisi nakeltu haisevana säkkinä ympäriinsä sen mukaan kenen vuoro on ottaa minut mukaan ryhmään. Siitä jopa aiheutui pari kertaa riitakin. ”Se oli viimeksi meidän ryhmässä, nyt on teidän vuoro”. Mietippä hetkonen mitä tuo tekee teini-ikäisen itsetunnolle.. Näistä asioista en kenellekään kertonut, nyt jälkiviisaana tajuan, että maailmassa olisi helpompi tallustaa, jos olisin pyytänyt apua.

Yläasteen jälkeen olin vapaa. Tai no niin ainakin kuvittelin. Haavat oli edelleen kipeät ja avoimet. Kompuroin eri koulujen väliä, enkä löytänyt itseäni vaikka kovasti sitä yritinkin löytää. Vaihdoin paikkakuntaakin, ei auttanut. Ainoa minkä koen auttaneen on aika ja sitähän kului.

….

Tällä hetkellä pitelen omaa majaa miehen ja kolmen lapsen kanssa Hämeessä. Taskussa on jo useamman vuoden olleet lähihoitajan paperit ja nyt uurastan sairaanhoitajan papereiden eteen. Koulutaivalta sairaanhoitajan papereihin on enään reilu vuoden verran.

Voin siis olla tyytyväinen saavutuksiini. Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta aina olen ollut tietoinen ”paremmasta huomisesta”. Toki se huomisen tuleminen kesti useita vuosia, mutta en koskaan lakannut uskomasta sen olemassa oloon. Tulen todennäköisesti palaamaan näihin lapsuuden ja nuoruuden juttuihin myöhemmässä vaiheessa, mutta näin ensimmäiseen blogiin kaikki käänteet eivät nyt vain luontevasti mahdu.

Tässäpä pieni raotus elämääni.